torstai 29. kesäkuuta 2017

Pieni ikävä

Oon ollut Suomessa nyt tasan tarkkaan neljä viikkoa. Tänne lähtö sujui aika kivuttomasti. Suhteellisen kivuttomasti. Pakkasin vasta viimeisinä päivinä, heitin turhia vaatteitani keräyslaatikkoon, annoin huonekaluni kämppiksille ja "mun huoneeseen" jätettäväksi. Kävin lempipaikoissa syömässä ja näin vielä kavereita ja istuin iltaisin kämppisten kanssa olohuoneessa teetä litkien. Vietin aikaa Cihanin kanssa ja koitin vaan ottaa ilon irti niistä hetkistä mitkä vielä Adanassa olin. Lähdin aika kevyin mielin. Tiesin, että jo heinä-elokuun vaihteessa kävisin vielä Adanassa ainakin kääntymässä, hakemassa loppuja tavaroitani mitkä ei yhteen matkalaukkuun mahtuneet. Sen jälkeinen reissu on tiedossa jo lokakuulle, ei nääkään olleet siis lopulliset jäähyväiset, ei tosiaan. Suomeen tullessa monet asiat tuntu hassuilta tai ihmeellisiltä, tähän iltojen valosuuteen mä oon tottunut vasta oikeestaan tällä viikolla. Metsien vihreyttä ja Lohjanjärveä jaksan ihmetellä vieläkin, vaikka kai niitä jaksaa ihmetellä ja ihastella aina muutenkin.


Ensimmäiset puolitoista viikkoa meni vaan hengaillen. Kävin Porissa pääsykokeissa, mutta siinäpä oli aika pitkälti mun ponnistelut minkään järkevän tekemiseen haha. Muuten vaan vietin aikaa äitillä pikkuveljien "vahtina", luin kirjoja ja tuijotin Netflixiä. Pari viikkoa sitten alkoi kesätyöt ja olinkin heti putkeen kahdella leirillä. Mun mielestä työt on lähteneet tosi kivasti käyntiin, pitkät päivät on tietty raskaita, ainakin siihen verrattuna että viimiset kuukaudet on menny aika hölläillen, mutta päivät menee tosi äkkiä! Mun kesätyöpaikka on tosi upeessa paikassa, keskellä peltoja ja kahta järveä. Usein työpäivän jälkeen ollaan käyty lenkillä metsässä ja menty siitä uimaan. Mä oon ollut lapsuuden jälkeen tosi huono järvessä kävijä ja oon aina oikeestaan uinut vaan Turkissa ollessa. Nyt Suomeen palattua oon huomannut tälläsiä pieniä muutoksia itessäni, esimerkiksi että saunominen onkin ihan kivaa ja uiminen järvessä aika ihanaa.



Paluu Suomeen on ollut siis aika pehmeä ja oikeestaan aika mukava. Mä en oo oikeen kunnolla osannut edes ikävöidä Turkkiin. Tai kai mä oon, mutta oon vaan työntänyt kaikki Turkki jutut mielen nurkkiin ja keskittynyt vaan nyt tähän Suomessa oloon. Huomaan nimittäin toisinaan jonkun pienen ajatuksen tulevan päähän ja sellanen pieni ikävä valtaa mielen. Yhtenä iltana satuin näkemään facebookissa kuvan mikä oli otettu yhdeltä kadulta Adanassa ja olin jo melkeen itku kurkussa sen takia hehh.. Mutta se sellanen pieni ikävä varmasti kuuluu asiaan, onhan se mulle tärkee ja rakas paikka. Vähällä silti oon selvinnyt, sillä yleensä sen ikävän peittoaa jo ajatus siitä, kuinka onnellinen voikaan olla siitä että on olemassa ne muistot ja ihmiset siellä :-)


Myös se, että päätin sieltä itse lähteä ja koittaa opiskelemaan pääsyä on toppuutellut ikävää. Opiskelemaan hakemisesta mulla oli meinaan tosi vahva tunne ja oon kyllä tosi tyytyväinen että päätin hakea. Mä olin jo muutama vuosi sitten haaveillut sosionomi opinnoista, mutta heti ammattikoulun jälkeen teki mieli vaan ulkomaille ja jättää opiskelut ainakin siltä erää. Vaparivuoden jälkeen Suomessa halu opiskella syttyi taas, mutta silti veri veti vähän kovemmin Turkin suuntaan. Ja hyvä että veti! Tuli opittua, koettua ja ymmärrettyä taas paljon niin itsestä kuin muista ja maailman menostakin. Kevättalvella alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että josko nyt ois opiskelujen aika. Ja niinkuin täällä aiemmin kerroin, mua pelotti ja ahdistikin noi ajatukset, mutta samalla ajatus ihan omasta pysyvästä kodista, unelmien opiskelupaikasta ja opiskelijaelämästä houkutteli. Niinpä laitoin hakemukset menemään, kävin pääsykokeissa ja koko tän pitkän kesäkuun mä oon odottanut tuloksia.


Ja niinhän siinä sitten kävi, että tänään puolenpäivän jälkeen sain tietää päässeeni opiskelemaan mun ensimmäiseen hakutoiveeseen Poriin sosionomiksi! :-) Mulla oli kokeen jälkeen tosi hyvät fiilikset, mutta viime päivinä jännityksen kasaantuessa kahlasin aika pohjamudissa epätoivon ja jännityksen takia. Jännitys sit purkautukin niin, että sisäänpääsystä kuullessani kävin itkemään ja meidän äiti luuli että joku on kuollut kun sille soitin itku kurkussa haha. Mulla on ollut tän päivän tosi sekavat tunteet, päälimmäisenä tietysti onni ja ilo, jännittää ja toisaalta vähän pelottaakin. Oon kuitenkin varma että toi koulu on niin mua varten ja miten ihanaa on päästä kauniiseen kaupunkiin opiskelemaan ja saada ihan oma asunto minkä saa laittaa ihan oman näköiseksi. Ai että, en malta odottaa!


Kaiken kaikkiaan tää kesä kyllä varmasti tulee menemään ohi pikavauhtia. Tällä hetkellä mulla on töistä lomaviikko, mutta seuraavat kolme viikkoa meneekin taas tiiviisti leiritunnelmissa. Ensiviikonloppuna me tehdään Eevin kanssa pikavisiitti Prahaan, ootan tätä jo innolla! Ollaan Eevin kanssa reissattu yhdessä jo Turkissa pariin otteeseen, etelässä Virossa ja nyt alkaa ilmeisesti sitten meidän Euroopan valloittaminen ;-) Niin kiva päästä viikonlopuksi johonkin (ja vielä Prahaan!!) ja nimenomaan Eevin kanssa. Sen jälkeinen viikonloppu menee Kotkan Meripäivillä ja sen jälkeen alkaa mun kahden viikon loma milloin olis tarkotus lentää ensin johonkin päin Eurooppaa, reissata sieltä Adanaan tavaranhakureissulle ja tulla sitten lentäen takas vielä viikoksi töihin ennenkuin saa alkaa muuttohommat kohti Poria. Huh, kiireistä näyttää olevan, mutta kiva näin.


Mitä teille kuuluu? :-)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Appelsiininkukkafestivaalit

Mun maaliskuisen Suomiloman jälkeen oli taas ihana palata keväiseen Adanaan, huhtikuu on mun ihan lempikuukausi siellä! Ei oo vielä liian kuuma mut kuitenkin niin että t-paidalla pärjää päivisin jo vallan mainiosti. Säiden lisäksi ihan parasta huhtikuisessa Adanassa on appelsiininkukkafestivaalit ja ne ihanat kukkivat appelsiinipuut kaupungin joka kolkassa. Mä oon ollut nyt kolmena vuonna putkeen näillä festivaaleilla, viime vuonna oli jokseenkin vaisumpaa, mutta tänävuonna näiden juhlien koko oli kasvanut älyttömästi! Ennen enempi keskustaan keskittyneet juhlallisuudet ja myyntikojut oli nyt siirretty keskuspuistoon ja sitä halkovan joen reunalle. Tosi hyvä veto ainakin mun mielestä, ympäristö oli paljon kivempi ja näin voitiin välttää keskustassa älyttömät ruuhkat, koska tuolla oli tota jengiä ihan mielettömästi enemmän mun aikasempina vuosina. 







Mä olin suunnitellut viettäväni joka päivä aikaa tuolla alueella, mutta lopulta perjantaina kerettiin kävästä uuden vapaaehtosen Octavian kanssa vaan kääntymässä ja syömässä Adana kebapia ja sunnuntaina kerkesin festivaaleille ihan ajan kanssa. Lauantainana olin nimittäin Mersinissä suomi-turkki kihlajaisissa enkä ois niitä jättänyt välistä mistään hinnasta! Sunnuntaina tosiaan sitten lähdettiin kiertelemään Cansun ja kumppaneiden kanssa alueelle. Mua vähän harmitti kun Puolan tytöt kerkesivät lähtemään takaisin Puolaan just paria päivää aikasemmin, ois ollut niin kiva olla tuolla kaikki yhdessä. 




 

Cansu 

Ja niinkun sanottu, oli festivaalit oikeesti vaan kasvaneet viime vuosilta. Oli monta katua täynnä kojuja; ruokaa, kukkaseppeleitä, vaatteita, koriste-esineitä, käsitöitä, ihan mitä vaan mitä mieleen voi tullakaan, ja suurin osa tietty Adanan logoin, nimin tai appelsiinein koristeltu. Mä ostin tuolta aivan ihanan mustan nahkarepun mihin on ommeltu appelsiininkukan ja appelsiinien kuvia. Oon saanu siitä niin paljon ihasteluja täällä Suomessakin, oli kyllä niin nappiostos. Lisääntyneiden kojujen lisäksi oli suuremmat esiintymislavat, enemmän ruokatarjontaa, katuesiintyjiä, kuplavolkkareille oma ihana ulkovaloin koristeltu alueensa ja ihmisiä, ihmisiä ja vielä lisää ihmisiä. Noilla festivaaleilla on ihan oma tunnelmansa! Toivottavasti saan olla paikanpäällä taas ensivuonna