perjantai 26. toukokuuta 2017

Mardin, oi Mardin

Tiiättekö kuinka pitkään Mardin oli mun mene käymään -listalla? Pitkään. Jo vapaaehtoisaikana halusin käydä siellä ja monesti sinne jo matkaa suunnittelinkin. Aina kuitenkin tuli jotain; rahat loppu, ei oo aikaa, kun se on niin kauheen kaukana ja lopulta kun mulla ois ollut mahdollisuus, oli tuolla idän alueella erityisen levotonta, en siis lähtenyt. Rahaa ja aikaa oli tällä kertaa enemmän, mutta alueen turvallisuustilanne vähän jännitti vieläkin. Tai jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin kyllä mua vähän pelotti. Näin meinaan lähtöä edeltävänä yönä unta siitä että mut siepattiin, hmm :-D.. No kannattiko sellaseen paikkaan sit ylipäätään suunnitella menevänsä, saati sitten mennä? Tässä tapauksessa kyllä. En siis todellakaan kannusta ketään uhmaamaan matkustussuosituksia tai lähtemään leikkimään hengellään alueille missä on tilanne päällä, mutta mun lähtiessä Mardiniin siellä oli rauhallista eikä mistään välttämättä ois osannut arvata että muutaman kymmenen kilometrin päässä Syyriassa käytiin ja käydään sotaa, jos ei paremmin tietäis. Lähdin reissuun tietysti tämän ymmärtäen ja sen takia olinkin ehkä hiiren verran varovaisempi ja hotellillekin palasin aina heti illan hämärryttyä.








Miksi sitten päätin lähteä Mardiniin juuri tuolloin, helmikuun lopussa? Mun mene käymään -lista on pitkä vaikka käytyjä paikkojakin on jo kiitettävä määrä. Olin viime vuonna matkustellut paljon lännessä ja etelässä ja olin saanut vetää listalta muutaman kaupungin yli. Mulla on ollut kuitenkin aina sellanen top kärki paikoista mihin kaikista eniten haluan ja siitä, kun viimeksi sellaiseen paikkaan matkustin oli jo kauhean kauan aikaa. Mä mietin Eskisehiriä ja Ankaraa, mutta kumpikaan niistä ei oo ollu mulle sellanen sydämentykytyksiä tekevä paikka ja salaa mielessäni kaipasin itään päin. Itä-Turkki on jännittävää aluetta kaikenkaikkineen ja siellä olevat kaupungit jotain ihan omaa luokkaansa. Tsekkasin huvikseni Mardinin sään, ja kun se lupas kivaa ilmaa ja auringonpaistetta, oli päätös valmis. Mardiniin siis!







Bussimatka Mardiniin kesti odotettua vähemmän aikaa, muistaakseni 8 tuntia, mikä tarkoitti sitä että mun bussi olikin jo perillä viideltä aamulla. Onnittelin taas itseäni hyvästä valinnasta, mikäs sen mukavampaa kun olla keskellä uutta ja tuntematonta kaupunkia aamuyöstä, varsinkin kun olin kuumotellut Mardiniin lähtöä muutenkin. Koska Mardin on yhtälailla kehityskaupunki kuin Adana, ei bussit kulje ainakaan ennen aamukuutta. Oli siis otettava taksi ja matkattava uudesta Yeni Mardinista vanhan, Eski Mardinin puolelle. Yeni Mardinhan on siis ihan kuin mihin muuhunkin Turkin kaupunkiin verrattavissa oleva mesta Migros-marketteineen ja uusine kerrostaloineen, mutta mikä ihmisiä Mardiniin vetää on nimenomaan se jännittävä vanha Mardin korkealla mäen päällä. Koska mä olin yyber aikasin liikkeellä ei hotelli ymmärrettävästikään voinut vielä ottaa mua vastaan, mutta jätin kuitenkin veskani hotellin respaan ja nappasin mukaan vaan kameran. Toisaalta mua väsytti ja toivoin, että oisin saanut huoneeni heti ja oisin päässyt vetämään pienet unoset ennen päivän alkua. Onneksi en kuitenkaan saanut, koska voi vitsit, siis auringonnousu. Kun oli vielä pilkkopimeetä, mä köpöttelin pitkin kivisiä katuja ja kapusin aina vähän ylemmäs ja ylemmäs portaita ja pikkukatuja, kunnes löysin mitä hienoimman paikan katsella hämärän väistymistä aamun tieltä. Valaistut minareetit, alla olevan kaupungin valot, pikkuhiljaa pimeydestä esiin tuleva tasanko mikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu, sinisen ja liilan eri värit ja pikkuhiljaa nouseva aurinko ja sitä seuraava rukouskutsu. Toi aamu oli aivan mahtava.







Hotellilta mun oli käsketty palata muutaman tunnin päästä uudelleen tekemään check-in ja mähän menin. Sitä ennen olin kuitenkin käynyt aamupalalla ja Mardinin museossa. Vaikka tykkään historiasta tosi paljon, oon usein laiska lukemaan mitään niitä museoiden tietotauluja, koska en jaksa keskittyä tiedon sisäistämiseen englanniksi. Shame on me, tässä todellakin tarvis tehdä parannus mutta eniveis, museossa oli paljon kivoja esineitä liittyen Mardinin historiaan, mikä on muuten pitkä ja värikäs. Mardinin museossa on myös lastenpuoli, missä pääsee itsekin tekemään ja kokeilemaan erilaisia aktiviteettejä, esim painamaan oman kolikon niinkuin aikanaan Mardinissa oli tehty, maalaamaan ebru-tyylillä, painamaan kuvia kankaaseen vanhalla tyylillä ja vaikka mitä muuta. Kiva paikka lapsille siis, ja miksei myös vähän vanhemmillekin ;-) Museosta hotellille päästyäni luovutin hetkeksi ja otin päikkärit.







Mun molemmat päivät Mardinissa kului samalla kaavalla; karttaan ylös kaikki paikat jotka halusin nähdä ja eikun vaan kiertelemään! Mä olin ihan älyttömän innoissani, vihdoinkin olin Mardinissa, valmiina näkemään ja kokemaan sen kaupungin. Mä kävin katsomassa monet moskeijat, kirkot ja madrasat. Mä kävelin jalkani kipeiksi pitkin pölysiä katuja, niitä paria isompaa missä autotkin mahtu ajamaan, mutta enemmän niitä mihin ei ollut autoilla tai kakspyöräsillä mitään asiaa. Rappusia ylös ja alas, ahtaita pikkukatuja vasemmalle ja oikeelle, useimmiten ilman päämäärää suunnan päättäen. Välillä tuntui siltä, että on eksynyt siihen hiekanväriseen kivitalojen labyrinttiin, mutta lopulta aina jostain kulmasta pilkisti basaari, isompi tie tai maisema alas alangolle ja tiesi mihin suuntaan mennä. Vanha kaupunki ei kuitenkaan oo niin kauheen iso, että sinne eksyis ihan lopullisesti hehe. Ihan parasta oli nimittäin kuitenkin vain ympäriinsä kävely ja katujen ja talojen ihailu. Aina välillä vastaan käveli joku paikallinen, monet jäivät juttelemaan ja kyselemään mistä maasta mahdankaan tulla ja mitä pidän Mardinista. Pidinhän mä! Yks mieleenpainuneista kohtaamisista Mardinissa oli, kun lähdin kipuamaan kivisiä rappusia kohti ylempiä pikkukatuja rummun äänen perässä. Lopulta yhdeltä kadulta mä bongasin ringillisen naisia tanssimassa nuoren pojan rummun tahtiin; "meidän tyttö menee naimisiin!". Mut toivotettiin tervetulleeksi ja sain napata heistä muutamat kuvat. Mä jatkoin matkaa ja 'polttareita' tanssineet lähtivät hakemaan tulevan avioparin uuteen kotiin huonekaluja.







Ruoka Mardinissa oli ihan tajuttoman hyvää, oli kyseessä sitten aamupala tai kunnon illallinen. Mä oon oikeesti tosi nirso ja Turkissa asuminen on saanu kyllä mun ruokamaailman laajenemaan ihan älyttömästi, jopa niin että uskalsin tilata jotain mistä en ollut ihan varma mitä koko ruoka edes on. Mardinissa mä söin ihanassa ravintolassa, Cercis Murat Konagissa, ja päädyin tarjoilijan suosittelemaan syyrialaiseen ruokaan. Mun nolon nirsoilun takia mua oikeesti vähän kauhistutti että mitähän mun eteen kannettais, mutta tälläkin hetkellä alkoi heti nälättää kun mietin sitä illallista minkä tuossa ravintolassa söin haha. Lihaa, kasviksia ja ihanan raikasta granaattiomenasalaattia. Nam. Ruoan lisäksi suosittelen juomaan Mardinissa erilaisia kahveja, esim. turkkilaista kahvia vähän vahvempia syyrialaista ja assyyrialaista kahvia. Löysin myös oman uuden lempparikahvin, kardemummalla maustetun mardinilaisen kahvin.







Mun viimisen päivän Mardinissa lopetin vielä korkealle kattojen ylle kapuamalla ja nauttimalla näkymistä. Tällöin mun luokse tuli kymmenen ikävuoden hujakoilla oleva poika joka ois tahtonut näyttää mulle Mardinia. Kiitin ja kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta, mutta matkan jatkamisen sijaan jäätiin hetkeksi juttelemaan pojan kanssa. Poika kertoi isosta perheestään jonka toiseksi vanhin lapsi hän oli. Juteltiin perheestä, koulusta ja poikakin kyseli multa uteliaana kysymyksiä. Kuulin pojan haaveista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tälläsistä kohtaamisista jää aina tosi ristiriitaiset tunteet, päälimmäisenä kuitenkin se mukava tunne siitä, että oli tälläiseenkin kohtaamiseen mahdollisuus ja toivo siitä että poikakin saavuttaa vielä ne suurimmat unelmansa :-)

maanantai 15. toukokuuta 2017

Suomee ja kuulumisii

Huhuu ja moi pitkästä, pitkästä aikaa. Yli kaksi kuukautta mennyt viimepostauksesta ja se tuntuu ikuisuudelta. Blogi on kyllä ollut mielessä, mutta tänne kirjottelu on tuntunut tosi nihkeeltä. Asiaa mulla kyllä on, ja kuvia, mutta aina joku on tökkinyt ja on ollut muka parempaakin tekemistä. Oon oman blogini lisäks laiminlyönyt myös muiden blogien lukemisen mikä harmittaa myös. Ajattelin kuitenkin nyt kuroo tätä kahden kuukauden taukoa kiinni ja kirjotella kaikista kivoista jutuista mitä oon näiden viikkojen aikana tehnyt. Mua instagramissa seuraavat on nähneet varmaan suurimman osan mun hiljaiselon aikasista puuhista, mutta haluan ne myös omaksi ilokseni kirjotella tänne blogin puolelle :-) Postauksia mä ajattelin alottaa kirjottaa ihan aikajärjestyksessä, alkaen siitä helmikuun loppuisesta Mardinin matkastani. Mulla on sieltäkin niin kauheasti kuvia, että jo niiden läpikäyminen varmaan vie tunnin jos toisenkin.



Tän postauksen kuvat on mun Suomen kuukaudelta, olin siis melkeinpä koko maaliskuun Suomessa. Aika meni yllättävän äkkiä, vaikka toisinaan oli niitäkin hetkiä jolloin aika vaan tuntui junnaavan paikallaan. Mulla oli kuitenkin tosi paljon kaikkea kivaa tekemistä eikä tylsiä hetkiä kerennyt kovin montaa olemaan. Mun yksi parhaimmista kavereista sai mun ekan lomapäivien aikana toisen lapsen jota pääsin heti ihastelemaan seuraavana päivänä. Ootankin tosi paljon jo seuraavaa kertaa koska nähdään. Kerkesin muutenkin nähdä kivasti kavereita vaikka töissäkin tuli vietettyä aikaa yllättävän paljon. Käytiin lisäksi mun äidin kanssa juomaostoksilla Tallinnassa, siskon kanssa Bastillen keikalla ja vietin aikaa kaverin luona Helsingissä. Kävin myös pyörähtämässä muutaman päivän verran Italiassa, mistä kirjoittelen oman postauksen erikseen. Just ennen mun Turkkiin paluuta me vietettiin mummin 80-vuotis juhlia, mitkä oli tosi kivat ja onnistuneet. Oli tosi kiva nähdä sukulaisia ja koko hommassa parasta oli nähdä se miten kovasti meidän synttärisankari selvästi nautti bileistään. Meidän mummi itseasiassa oli varmaan ensimmäinen joka puolenyön jälkeen oli lähtemässä ravintolaan jatkoille haha.




Jo ennen Suomilomaa olin pyöritellyt ajatuksia tulevasta, mitä kesällä tapahtuu, entä syksyllä? Ja olin tehnyt jo Turkissa ollessani päätöksiä jotka sai mut ensin tosi surulliseksi ja vähän ahdistuneeksikin, mutta joista lopulta sitten innostuin itsekin kunhan niitä tarpeeksi pyörittelin päässäni ja uskottelin itelleni että itseasiassa mun vähän yllättäenkin päähän tulleet ideat on oikeesti tosi hyvä juttu. Ja nämä suunnitelmat sitten laitoin ihan konkreettisesti tulille yhteishaun käynnistyessä, ja hain opiskelemaan ammattikorkeaan mun all-time-favourite alalle, opiskelemaan sitä mitä mä oikeesti haluan tehdä. Jo viimevuonna mä mietin sosionomiksi hakemista, mutta jotenkin musta tuntui siltä etten oo vielä valmis. Mä halusin tulla vielä Turkkiin, koska musta tuntui etten ollut vielä valmis tän kaiken suhteen. Mä en ollut vielä sujut Adanan kanssa, mun oli tultava takas. Ja mikä onni ja ilo se olikaan kun viime syksynä tänne tulin. Oon viettänyt huikeet kuukaudet täällä, tutustunut taas mitä mahtavimpiin ihmisiin ja nähnyt ja kokenut niin paljon uutta. Saanut sen mitä mä täältä lähdin syksyllä hakemaankin, mitä se sitten ikinä oikeesti onkaan, mä en oikeen itsekään tiedä mutta nyt tuntuu hyvältä. Ja nyt musta viimein tuntuu siltä, että mä voin lähtee ja mennä eteenpäin. Että vaikka en täällä enää asuiskaan, niin tää paikka  ei täältä koskaan katoa mihinkään. Nyt tuntuu siltä että tää kaupunki on vakiintunut mun toiseksi kodiksi, tutut kadut ja paikat, ihmiset ja tän kaupungin omat kujeensa. Mä tiiän että tuun ikävöimään tänne mut tiedän myös sen että kun mä täältä kesäkuun alussa lähden ensin kesätyöhommiin ja sitten toivon mukaan koulun penkille, niin ei se oo viiminen kerta kun mä astelen Adanan lentokentälle, kyllä mä vielä tuun takas.




Suomesta paluun jälkeen mä luin esivalintakokeisiin ja sain kuin sainkin viime perjantaina kutsun varsinaisiin pääsykokeisiin mun ykkösvalintakohteeseen. Ja kun toi sähköposti kilahti mun puhelimeen, olin niin onnellinen ja niin varma että tää päätös oli oikee. Tietenkään mikään ei oo vielä varmaa ja mun syksyn kulku riippuu tosi paljon siitä miten varsinainen pääsykoe tulee menemään ja tuunko mä valituksi monien hakijoiden joukosta, mutta oon tosi positiivisin mielin ja toivon parasta. Mä tuun varmasti tästäkin aiheesta vielä kirjottelemaan enempi kun lähtö lähenee, mutta tosiaan näissä pääsykoejännitystunnelmissa on menty viime viikot. Ja kesäksi tosiaan meen Suomeen koska sain onnekseni kesätöitä! Ootan töiden alkua innolla ja jännityksellä, koska pääsen työskentelemään samoissa merkeissä kun viimevuonna, tuttujen ihmisten kanssa mutta vähän eri ympäristössä kun viimeksi. Tän kesän vietän leiriohjaajana kehitysvammaisten kesäleireillä ja oon niin varma että tästä tulee hieno ja erilainen kesätyökokemus :-)

Mutta, se niistä kuulumisista, mä lupaan palailla vähän tiheämpään tahtiin kaikkine postauksineni, aloittaen siitä Mardinista! Ja hei, mitä teille kuuluu? Millasia kesäsuunnitelmia teillä on? :-)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Suomiloma häämöttää

Heipsan jälleen! Tällänen postaus per kaks viikkoa alkaa olee kohta jo aika vakkarijuttu, ärsyttää ihan itteäkin! Kansioissa ois kuvia vaikka kuinka mutta tuntuu että oon ollu taas kaiken kiireen keskellä niin ettei tässä oo kerennyt edes miettiä postausten kirjottelua. Nyt halusin kuitenkin tulla vähän ees huhuilemaan että elossa ollaan ja kirjottelemaan vähän kuulumisia. Munhan piti lähteä Suomeen alunperin tossa helmikuun lopulla, mutta suunnitelmiin tuli muutoksia ja mä lähdenkin nyt vasta ylihuomenna. Jännittävää! Mua ei muuten stressaa lähtö varsinaisesti, mutta kyllä se on selvästi yöuniin ja mielialaan noin niinkun yleisesti vaikuttanut. Välillä oon niin innoissani, välillä taas mietin että miksi piti  varata lentoliput niin kauheen pitkäksi ajaksi. Tuun siis oikeesti jo huhtikuun alussa takas, mutta toisinaan kuukausi kuulostaa niin kauhean pitkältä.. :-D Perjantaina me vietettiin puolalaisten tyttösten kanssa viimeistä viikonloppua yhdessä! Siis ihan hurja ajatus, että kohta ne molemmat lähtee täältä. Onneksi sentään mä palaan Adanaan muutamaa päivää ennen kuin tytöt lähtee, joten keretään vielä viettää aikaa yhdessä. Ja dramaattisia kun ollaan, vietettiin eilen kämppistenkin kanssa yhdessä viimeistä aamupalaa. Musta tuntuu kans kun oisin jättämässä Cihaninkin pidemmäksi aikaa, oon vaan tajuttoman surkee missään kaukosuhdejutuissa ja siks oonkin ihan onnellinen että oon takas "jo" huhtikuun alussa.



Ennen Suomilomaa halusin tehdä jonkun pikkureissun täällä päässä; mielessä pyöri Ankarat, Eskisehirit ja Antalyat, missään noista kun en oo ikinä ennen käynyt. Antalyan lentokentällä ja bussiasemalla joo, mutta en koskaan keskustassa. Mikään noista kaupungeista ei kuitenkaan oo ollu sellanen pakkokäydä -paikka ja mun teki mieli lyhentää mun pakkokäydä -listaa. Jokusen päivän mietin ja kun sääkartatkin näytti suotuisilta, päätin vihdoin ja viimein, muutaman vuoden haikailun jälkeen, että nyt lähden Mardiniin. Ennen bussilipun ostamista, ja varsinkin sen jälkeen, mua jännitti ihan kauheesti. Pelottikin vähän. Onkohan tää nyt järkevää? Lähtöä edeltävänä yönä pyörin sängyssä ja mietin että mitä jos mut vaikka kaapataan? Välillä Adanassakin on varotuksia, joissa kehotetaan olemaan varovaisia kaappausten ja itsemurhaiskujen varalta. Adana on sentään suht kaukana Syyriasta, mutta Mardin on siinä ihan naapurissa. Päätin kuitenkin reippaasti lähteä ja voi vitsit, kyllä katos kaikki jännitys kun kaupunkiin pääsin. Just niin aivan ihana kun olin odottanutkin. Mulla on vajaat tuhat kuvaa noilta kolmelta päivältä jotka vietin Mardinissa, Hasankeyfissä ja Batmanissa, mutta koitan kirjotella niistä erikseen tässä jokupäivä kun pääsen Suomeen ja saan kuvat muokattua.



Suomessa mua oottaa paljon kivoja juttuja, vaikka just tänään manasin että mikä idea oli lähteä Suomeen maaliskuuksi, säähän on aina ihan kauhee! Suomessa ois tarkotus kuitenkin tehä vähän kouluhommia, käydä töissä (jee!) ja nauttia viimeinkin oikeista lenkkipoluista. Mardinin reissun jälkeen ei oo tullu paljon salilla aikaa kulutettua joten ootan jo ihan innollakin että pääsen metsään lenkkeilemään! Perhettä ja kavereitakin on jo tietty ikävä ja kiva päästä viettämään aikaa ihan ajan kanssa. Ollaankin heti keskiviikkona menossa Jennan kanssa Helsinkiin Bastillen keikalle ja yhtenä viikonloppuna lyöttäydyn ehkä Jennan ja Villen matkaan Tukholmaan. Pääsen myös tekemään reissun mulle ihan uuteen kaupunkiin ja maahan, nimittäin tänkuun lopulla lähden käymään muutaman päivän reissulla Roomassa, jännää! Kavereitakin ootan jo kovasti näkeväni. Huhtikuun eka päivä onkin jo meidän mummin 80 v. bailut ja niiden jälkeen mä palaankin sit takaisin. Kuukausi menee kyllä varmasti äkkiä!

Nyt mä jatkan tätä mun never ending pakkaamista ja huomisen aattelin ottaa ihan chillisti muutaman pakollisen jutun hoitamisen jälkeen, kuulostellaan taas Suomen päästä! 

maanantai 20. helmikuuta 2017

Vuoden ensimmäiset lumet

Adana on yks Turkin lämpimimmistä kaupungeista, talvellakin päivälämpötilät huitelee plus kymmenessä. Ja koska täällä mennään "pikkuhiljaa" kevättä kohti ja talvi viileine ilmoineen on enää pelkkä muisto vaan, on lähdettävä muualle jos haluaa nauttia oikeesti talvisista maisemista ja lumesta. Tässä kohtaa vois miettiä että jaksaako siitä lumesta ihan kauheesti nauttia kun Suomessa siitä on elämänsä aikana saanut nauttia vuoden jos toisenkin, mutta en (melkeen) koskaan sano ei pikku reissulle joten eilen aamulla otettiin porukalla nokka kohti vuoria, Pozantia ja lunta. Aika tarkkaan pari vuotta sitten käytiin myöskin Pozantissa, ja siltä reissulta mieleen jäi päälimmäisenä järkyttävä tuuli. Meidän auto heilui tuulen voimasta ja voitte kuvitella miltä näytti meidän toivoton yritys grillata kun tomaatit lenteli pitkin lumihankia.. Olin siis pakkautunut kunnon vaatekerroksilla ja hytisin kylmästä jo puolalaisen Annan puolesta kun näin sillä olevan jalassa vaan paksut sukkahousut. Onneksi tällä kertaa meille osu mitä upein ilma, aurinko paistoi täydeltä taivaalta eikä tuuli kiusannut meitä ollenkaan. Uskokaa tai älkää mut myös meikäläisen herkkä suomalainen hipiä otti vähän osumaa auringosta ja eilen kotona sain Nea mitä sun naamalle on käynyt, miks se on ihan punanen -kyselyjä... :-D






Olin varautunut reissuun vaan vähän siltä kannalta että meen kattelemaan maisemia ja ottamaan kuvia ja henkisesti valmistauduin siihen että siellä lumen keskellä ois sit seisottava pitkälle iltapäivään asti. Mä tykkään kyllä lumesta, mutta ehkä sen kanssa on tullut leikittyä ihan tarpeeksi pienenpänä niin ettei siitä jaksa enää sen ihmeemmin innostua. Kuitenkin sitten aina muita seuraillessa sitä innostuu itekin, lumisodille en käynyt mutta tyttöjen kanssa mentiin laskemaan mäkeä ja olihan se ihan yhtä kivaa kun pienenä haha. Löydettiin parit muovikassit ja siinä mäkeä ylös rampatessa tuli sen verran kuuma että takki ja huivikin sai kyytiä. Käytiin tyttöjen kanssa myös vaeltelemassa talojen välissä olevilla kaduilla, joita ei kyllä ois ihan ensimmäisenä kaduiksi arvannut. Siinä pikkukylässä missä oltiin on pääasiassa vaan kesäasuntoja eikä näin ollen mitään muita alueita ollut aurattu kun iso päätie mikä tuonne kylään vie, kaikkialla muualla lunta oli metrin kerros. Pozantin keskustakin on jännittävän näköinen, kun kaikki lumet on vain aurattu teiden sivuun. Esimerkiksi joihinkin kauppoihin on mahdotonta päästä ilman vuorikiipeilytaitoja kun ensin pitää kiivetä puolentoistametristen lumikinosten yli. Turkkilaista maalaisjärkeä parhaimmillaan haha.






Myös vuorilta löytyy katukoiria siinä missä kaupungistakin ja mun onneksi ton alueen koirut löysi tiensä meidän luokse. Mä en oo mikään kauhee kissojen kamu koska mä vähän pelkään kissoja (XD) mutta koirien kanssa voisin istuskella tunnista toiseen vaan niitä rapsutellen. Adanassa kulkukoirista pidetään ihan hyvää huolta, ihmiset ja kaupunki ruokkii ja juottaa niitä ja esim. Yves Rocherilla on "oma" koiransa joka usein näkyy nukkuvan omassa sängyssään näyteikkunassa. Jotkut liikkeet päästää koirat vesisateella sisälle nukkumaan ja kauppojen ulkopuolella on ruoka- ja juomakippoja. Monet turkkilaiset kuitenkin pelkää koiria ihan tajuttomasti tai ainakaan ei halua niitä lähelleen koirien "likaisuuden" takia. Yleensä mitä enemmän kuulen kauhisteluja siitä miten voin silittää katukoiria, sitä enemmän niitä rapsuttelen ja niille lässytän ;-) Toisinaan puistoissa kuulee vanhempien pelottelevan lapsia koirista mikä on musta niin väärin. Tiedän toki että vihaisia ja reviiriään puolustavia katukoiriakin on, mutta suurin osa näistä koiruleista on ihan lepposia ja vaan rakkauden kaipuisia hännänheiluttajia.




 



Söpöjen koirien lisäksi nähtiin vuorilla myös jotain aika huippua, nimittäin villihevosia. Tai no, "villihevosia", koska aika kesyiltä ne vaikutti. Agata ensin kertoi nähneensä pari heppaa ja mäkin halusin nähdä ne. Lähdin Agatan osoittamaan suuntaan ja aika nopeesti bongasinkin mäen rinteeltä kuuden hevosen lauman. Luulin ensin niiden olevan jonkun, enkä siksi viitsinyt mennä kovin lähelle. En kuitenkaan hetkeen nähnyt ketään, joten menin lähemmäs ja hepat päästikin mut tosi lähelle, ihan parin metrin päähän! Ihastelin niitä hetken, kunnes koko lauma lähti kiipeämään korkeammalle mäkeä ylös. Myöhemmin kuulin Alilta, että hevoset tosiaankaan ei oo kenenkään vaan ne elää omassa laumassaan. Kylässä joku niille kuulemma kuitenkin tuo heinää näin talvisin ja mäen rinteiltä nuo näytti itsekin nyhtävän maasta omaa ruokaansa.







Neljä tuntia raikasta vuoristoilmaa, lunta ja aurinkoa taisi olla tarpeeksi myös muille, kun kaikki oli pikkuhiljaa aikaisin itapäivästä valmiita Adanaan paluuseen. Paluumatkalla bussi oli aika hiljainen, kuorsaus vaan kuului, ulkoilu vaatii selvästi veronsa haha.