sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kuka pelastaisi Hasankeyfin?

Kun olin helmikuun lopulla menossa Mardiniin, muistin erään lupauksen. Kaksi vuotta sitten lähdettiin reissuun Sanliurfaan ja Halfetiin Kadirin ja Hakanin kanssa. Urfassa tavattiin Kadirin kaveri Elif ja Elifin kaveri Burak, joiden kanssa vietettiin koko päivä. Tän päivän aikana juttelin Elifin kanssa siitä sun tästä ja selvis että tyttö on kotoisin Batmanista, ehkä koko Turkin cooleimman (:-D) nimisestä kaupungista. Kerroin, että olin halunnut käydä Batmanissa ja varsinkin lähellä sijaitsevassa Mardinissa jo kauan. Harmiteltiin yhdessä sitä, että Urfasta sinne olisi liian pitkä matka, kun aikaa meillä oli yhdessä viettää vain se yksi päivä. Mutta lupasin, että jos ikinä koskaan eksyn Mardiniin tai Batmaniin, mun oli ilmoitettava siitä Elifille ja hän ottais mut vieraakseen. Ja niinpä mä sitten kirjoitin tytölle viestiä instagramissa, hei nyt mä olisin tulossa, nähdäänkö? Ihan ensinnäkin, olin varma että Elifillä olis töitä, koska olin menossa Batmaniin päin keskellä viikkoa. Toisekseen, mua jännitti vähän, koska eihän me edes tunnettu kunnolla. Vaikka Turkissa asuessa mä oon oppinut roppakaupalla sosiaalisuudesta, saanut hurjasti itsevarmuutta ja oppinut jopa small talkia, mun sisäinen ujo suomalainen nostaa välillä tälläsissä tilanteissa päätään. Päätin kuitenkin potkia sitä ujoa minää vähän perseelle ja ottaa sen puhelimen käteen ja laittaa viestiä. Muistin myös hyvin selvästi kuinka ihanasta tyypistä olikaan kyse ja miten ilolla mut varmasti otettais vastaan. Ja niinhän mut otettiinkin.



Mä lähdin Mardinista minibussilla kohti Batmania ja voin sanoa, että oli muuten ehkä mielenkiintosin matka minkä oon tähän mennessä tehnyt. Matkaseurana mulla oli bussin täydeltä lähinnä vanhoja pappoja, joilla oli mitä erikoisimpia vaatteita. Turkissa nyt saattaa törmätä yhden jos toisenkinlaiseen hiihtäjään, mutta tää Mardinin bussi oli kyllä ihan eri maata. Oli turbaanipäistä pappaa, ikivanhoja kävelykeppejä, erikoisia haaremihousuja ja tyylikästä pappatyyliä a la Mardin. Mua ihan harmittaa, ettei mulla oo kuvia mun matkaseuralaisista, mutta jos ikinä liikutte noilla suunnin, suosittelen paikallisbussien käyttöä heh. Ja ah sitä idän vieraanvaraisuutta. Sitä ei turhaan Turkissa hypetetä, että mitä idempään menet sitä paremmin susta pidetään huolta. No, ulkomaalaisena naisihmisenä Turkissa koen olevani aina kovin hyvissä käsissä ja apua löytyy aina, vaikka sitä ei pyytäisikään, mutta idässä päin se vieraanvaraisuus ja avuliaisuus tuntui olevan jotenkin vielä vähän ekstraa. Pidettiin huolta siitä, että pääsin hyppäämään pois oikeassa kohtaa ja mun puhelimessa puhui varmaan muutama eri ihminen Elifin kanssa, että mut saatiin varmasti oikeassa kohtaa ja turvallisesti perille juuri siihen kohtaa tietä missä Elif mua odotti.



Ja niinpä mä jäin kyydistä puolessa välissä Mardinista Batmaniin, Hasankeyfissä, missä mua odottikin Elif veljensä vaimon ja kahden serkkunsa kanssa. Serkut oli tulleet Antalyasta Batmaniin sukuloimaan ja itseasiassa tuona päivänä Elifkin näki serkkunsa ensimmäistä kertaa ikinä. Kaikki jännitys katosi heti kun näin Elifin ja halattiin. Tiiättekö ne ihmiset, joiden kanssa on vaan niin helppo olla heti ensihetkestä asti? Mä rakastan sitä tunnetta ja Elif on yksi niistä ihmisistä kenen kanssa mulla on toi tunne. Ei haitannut, vaikka tavattiin oikeesti vasta toista kertaa ikinä, kun toisen kanssa oli helppo olla. Juteltiin kaaikesta ja tietäähän sen, että kun meillä on yhteiset kaverit ja tutut, niin kyllä sitä aina juteltavaa riittää. Ja meillähän riitti haha. Mun vielä toisinaan ja tietyissä aihepiireissä ontuva turkin kielikin pääsi oikein kunnolla taas harjoituksen pariin, kun mentiin ihan koko päivä pelkkää turkkia puhuen.



Kun mä saavuin Hasankeyfiin, oli aivan mahtava sää. Aurinko paisto ja taivaalla oli vaan siellä täällä ohuenohutta pilviharsoa, täydellinen ilma siis. Me istuttiin Tigris-joen varrella ja juotiin teetä ja syötiin gözlemeä aamupalaksi. Kello oli tossa vaiheessa vasta kymmenen ja meillä oli kivasti aikaa kierrellä Hasankeyfiä ennen Batmaniin lähtöä. Mä olin suunnitellut lähteväni kotiin Adanaan iltapäivällä, mutta aika meni tosi nopeasti kivassa porukassa, että päätin jäädä ihan iltaan asti. Aamupala gözlemeiden jälkeen lähdettiin joen toiselle puolelle valmiina kiertämään pientä Hasankeyfiä. Mä olin ihan fiiliksissä, olinhan lukenut Hasankeyfistä aikoinaan jo Minen Tuhat ja yksi tarinaa -blogista ja jo tuolloin surkuttelin Hasankeyfin tulevaa kohtaloa. Toivon minäkin vielä kerkeäväni sinne ja onnekseni kerkesinkin.



Hasankeyf on ikivanha kaupunki, jolla on ihan tajuttoman pitkä historia. Hasankeyf on itseasiassa yksi maailman vanhimpia asuttuja alueita, ensimmäiset mahdolliset maininnat Hasankeyfistä ulottuu nimittäin melkein neljän tuhannen vuoden päähän. Sitä on asuttaneet ihmiset aina hurrilaisista antiikin Rooman legioonalaisiin, aijubideista mongoleihin ja ottomaneihin. Vielä muutama kymmentä vuotta sitten Hasankeyfissä asui assyrialaisia ja kristittyjä arabeja, jotka asuivat luoliin tehdyissä kodeissa kunnes alueella syntyi 80-luvulla konflikti, minkä vuoksi monet joutuivat jättämään Hasankeyfin taakseen ja lähtivät ulkomaille. Tällä hetkellä Hasankeyfiä asuttavat suurimmaksi osaksi kurdit. Ei siis tosiaan mikään ihan turha mesta kyseessä, ei tosiaan! Alueelta löytyy tuhansia luolia, vanhoja moskeijoita, luoliin rakennettuja kirkkoja ja moskeijoita, ikivanhoja hautausmaita, ikivanhoja rakennuksia, satoja vuosia vanha mausoleumi ja paraatipaikalle korkealle jyrkänteen reunalle rakennetun Pienen palatsin rauniot. Hasankeyf on siis täynnä ihan tajuttoman paljon kaikkea historiallisesti merkittävää. Siksi kai siitä tekeekin niin surullista, että lähivuotena minä hyvänsä mitään tätä kuvissa näkyvää kauneutta ei ole. Kohta noissa kallionkoloissa ja moskeijan minareetissa uiskentelee vain kalat ja meillä on jäljellä enää vaan kuvat ja Hasankeyfin asukkailla muistot. Hasankeyfin upottava pato on ollut suunnitteilla ja työn alla jo joitakin vuosia, jossain vaiheessa projekti oli hetken jäissä rahoitusongelmien vuoksi kun ulkomaalaiset rahoittajat vetäytyivät hankkeesta, mutta turkkilaiset päättäjät uhosivat silti tekevänsä padon, vaikka sitten omin voimin ja rahoin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin muutamat turkkilaiset pankit ovat rahoittamassa padon rakentamista ja tän ikivanhan kaupungin ja sen 20 tuhannen asukkaan kotien tuhoamista.



Mulla oli kuitenkin vielä onni, ilo ja kunnia päästä käymään tässä upeessa paikassa. Meidän onni vaan meinas tyssätä siihen, kun oltiin lähtemässä kohti kallionkoloja, kanjonia ja korkealla kielekkeellä olevaa Pienen palatsin raunioita. "Alueelle pääsy kielletty" sanoi niin alueelle pääsyn estävän aidan varoituskyltti, kuin alueen vartijakin kun hämmästeltiin kieltokylttiä, mitä ei kuulemma oo siinä vielä joku aika sitten ollut. Mut tietäähän sen, Turkissa kun ollaan, et tyyppejä ei paljon kiellot häiritse. Eihän se oo este, vaan hidaste, ois voinu olla ainakin tän porukan motto haha. Etsittiin siis vaihtoehtoinen reitti, hypittiin isojen kivien yli, kiivettiin vanhan lahon katoksen päälle ja pompittiin sieltä alas, kierrettiin vielä toinen aita isojen kivilohkareiden päällä kiipeillen ja tadaa, oltiin päämäärässä. Kengät pölysinä, vaatteet hiekasta harmaina mutta tyytyväiset hymyt kasvoilla. Mua ehkä enemmänkin kyllä nauratti, tällänen peli ei ikinä vetelis Suomessa. Lähdettiin kapuamaan ylös kohti Pientä palatsia eikä siinä kovin kauaa mennyt kun alueen seriffit meidät jo bongas ja lähti meidän perään poliiseista ja kielletyllä alueella liikkumisesta huudellen.



Kiristys, uhkailu ja lahjonta oli molemminpuolista kun meidän porukan verbaaliset nerot kävi sanasotaa seriffien kanssa ja taas koska burasi Türkiye, tämä on Turkki, jaksan aina yllättyä näistä kohtaamisista ja käänteistä. Meitä hetken kovistelleet vartijat lopulta taipuivat ja antoivat meidän olla alueella ja yksi heistä jopa lähti näyttämään meille kanjonia ja esittelemään paikkoja. Ehtona se, että jos pomo saa tietää, meillä ois parasta olla hänelle uusi työpaikka valmiina ;-). Käytiin kanjonissa joka oli upea! Aivan mahtava luonnon muodostelma kalliota ja vehreyttä. Elif muisteli lapsuuden kouluretkiä joita oli tehty Hasankeyfiin ja kanjoniin ja nähtiin jättimäisiä kivenlohkareita maassa ja tajuttiin todella miksi tuonne oli nykyään pääsy kielletty. Joku raukka oli nimittäin joskus jäänyt murenevan kallion alle ja kuollut. Kanjonin jälkeen kiivettiin vielä ylös Pienelle palatsille, mutta nopeasti ja äkkiä, ettei salaisen oppaamme pomo kerkeisi nähdä meitä maasta käsin. Saatiin kuvamme ja upeat näkymät alas kylään ja Tigris-joelle. Tän jälkeen meitä jo hoputettiin äkkiä alas ja pois alueelta, ennenkuin joku oikeasti meidät näkisi. Luultiin optimistisina, että vartija päästäisi meidät oikean sisäänkäynnin kautta ulos, mutta käski meidän kuitenkin palata takaisin samaa reittiä mistä oltiin tultukin. Ei kai siinä mitään, mutta takaisin sen pari metriä korkean lahon katoksen päälle kiipeäminen oli ehkä pienen työn takana, hehh..



Seikkaillessamme tällä kielletyllä alueella törmättiin siellä vielä asuvaan mieheen, joka on kuulu turkkilaisen kahvin poroista ennustamisesta. Tämä herra oli ensin ehkä vähän närkästynyt siitä, että oltiin alueella, mutta liittyi myöskin lopulta meidän seuraan ja tuli ennustamaan meille kaikille kahvikupeista. Mun mielestä kahvikupeista ennustamisessa on oma tunnelmansa ja on se ihan mukavaa ajanvietettä. Tällä kertaa oli vaan jännittävämpää saada ennustus kuin yleensä, koska tän herran ennustuksia tulee kuulemma kuulemaan ihmisiä ympäri Turkin. Oikein next level ennustus siis! Ennustusten aikana paikalle saapui myös Elifin veli, joka oli tullut kateelliseksi nähtyään facebookista kuvia meidän päivästä ja päättänyt liittyä myös meidän seuraan. Ja mikäpä siinä, Elifin veli oli kauheen mukava ja tosi kiinnostunut Suomesta. Turkissa myöskään harvoin tunnetaan käsitettä lapsivapaa, mutta tuona päivänä pariskunnan lapset olivat hoidossa joten Elifin veli vaimoineen sai vähän yhteistä omaa aikaa basaarilla kuljaillen samalla kun me muut lähdettiin vielä ylittämään jokea siltaa pitkin. Istuskeltiin joen toisella puolen hetken hengähtäen kunnes oli aika ottaa nokka kohti Batmania. Maisemat ajomatkalla oli mahtavat, ajeltiin joen viertä ja vaikka ei ois koskaan käynyt Grand Canyonilla niin oon varma että tuolla voi saada samanlaisen fiiliksen. Maisemat vaan oli niin upeita, että!

Batmanissa kulutettiin aikaa syöden, hieman keskustassa käveleskellen ja lopulta mentiin kahvilaan istuskelemaan ja syömään mitäs muutakaan kuin herkkukakkuja ja juomaan kahvia. Vaikka päivä porukalla oli tosi ihana, oli silti myös kiva päästä kaksin juttelemaan Elifin kanssa, vaihtamaan kuulumisia vähän syvemmin ja juoruilemaan tietty kuumimmat jutut haha. Oli myös tosi mielenkiintosta päästä kurkkaamaan Elifin perheeseen, tavata siskoja ja veljiä, kuulla lisää heistä ja miten esimerkiksi elo ja olo eroaa niin suomeen kuin esim moneen asiaan Adanassa. Taas huomasin miten älyttömän iso rikkaus onkaan tuntea ihmisiä eri puolilta maailmaa ja Turkkia, sitä oppii niin paljon uutta ja saa aina miettimisen aihetta.

Illalla Elif vanhimman veljensä ja yhden siskonsa kanssa vei mut bussiasemalle, kiitti mua siitä että olin tullut ja mä kiitin siitä että olin saanut tulla ja heidän kanssa viettää aikaa, halattiin ja vilkutettiin heipat. Bussissa kohti Adanaa matkatessa mulla oli taas se sama ihana onnellinen fiilis, mikä usein on seurana hyvän matkan tai kivojen kohtaamisten päätteeksi <3

torstai 29. kesäkuuta 2017

Pieni ikävä

Oon ollut Suomessa nyt tasan tarkkaan neljä viikkoa. Tänne lähtö sujui aika kivuttomasti. Suhteellisen kivuttomasti. Pakkasin vasta viimeisinä päivinä, heitin turhia vaatteitani keräyslaatikkoon, annoin huonekaluni kämppiksille ja "mun huoneeseen" jätettäväksi. Kävin lempipaikoissa syömässä ja näin vielä kavereita ja istuin iltaisin kämppisten kanssa olohuoneessa teetä litkien. Vietin aikaa Cihanin kanssa ja koitin vaan ottaa ilon irti niistä hetkistä mitkä vielä Adanassa olin. Lähdin aika kevyin mielin. Tiesin, että jo heinä-elokuun vaihteessa kävisin vielä Adanassa ainakin kääntymässä, hakemassa loppuja tavaroitani mitkä ei yhteen matkalaukkuun mahtuneet. Sen jälkeinen reissu on tiedossa jo lokakuulle, ei nääkään olleet siis lopulliset jäähyväiset, ei tosiaan. Suomeen tullessa monet asiat tuntu hassuilta tai ihmeellisiltä, tähän iltojen valosuuteen mä oon tottunut vasta oikeestaan tällä viikolla. Metsien vihreyttä ja Lohjanjärveä jaksan ihmetellä vieläkin, vaikka kai niitä jaksaa ihmetellä ja ihastella aina muutenkin.


Ensimmäiset puolitoista viikkoa meni vaan hengaillen. Kävin Porissa pääsykokeissa, mutta siinäpä oli aika pitkälti mun ponnistelut minkään järkevän tekemiseen haha. Muuten vaan vietin aikaa äitillä pikkuveljien "vahtina", luin kirjoja ja tuijotin Netflixiä. Pari viikkoa sitten alkoi kesätyöt ja olinkin heti putkeen kahdella leirillä. Mun mielestä työt on lähteneet tosi kivasti käyntiin, pitkät päivät on tietty raskaita, ainakin siihen verrattuna että viimiset kuukaudet on menny aika hölläillen, mutta päivät menee tosi äkkiä! Mun kesätyöpaikka on tosi upeessa paikassa, keskellä peltoja ja kahta järveä. Usein työpäivän jälkeen ollaan käyty lenkillä metsässä ja menty siitä uimaan. Mä oon ollut lapsuuden jälkeen tosi huono järvessä kävijä ja oon aina oikeestaan uinut vaan Turkissa ollessa. Nyt Suomeen palattua oon huomannut tälläsiä pieniä muutoksia itessäni, esimerkiksi että saunominen onkin ihan kivaa ja uiminen järvessä aika ihanaa.



Paluu Suomeen on ollut siis aika pehmeä ja oikeestaan aika mukava. Mä en oo oikeen kunnolla osannut edes ikävöidä Turkkiin. Tai kai mä oon, mutta oon vaan työntänyt kaikki Turkki jutut mielen nurkkiin ja keskittynyt vaan nyt tähän Suomessa oloon. Huomaan nimittäin toisinaan jonkun pienen ajatuksen tulevan päähän ja sellanen pieni ikävä valtaa mielen. Yhtenä iltana satuin näkemään facebookissa kuvan mikä oli otettu yhdeltä kadulta Adanassa ja olin jo melkeen itku kurkussa sen takia hehh.. Mutta se sellanen pieni ikävä varmasti kuuluu asiaan, onhan se mulle tärkee ja rakas paikka. Vähällä silti oon selvinnyt, sillä yleensä sen ikävän peittoaa jo ajatus siitä, kuinka onnellinen voikaan olla siitä että on olemassa ne muistot ja ihmiset siellä :-)


Myös se, että päätin sieltä itse lähteä ja koittaa opiskelemaan pääsyä on toppuutellut ikävää. Opiskelemaan hakemisesta mulla oli meinaan tosi vahva tunne ja oon kyllä tosi tyytyväinen että päätin hakea. Mä olin jo muutama vuosi sitten haaveillut sosionomi opinnoista, mutta heti ammattikoulun jälkeen teki mieli vaan ulkomaille ja jättää opiskelut ainakin siltä erää. Vaparivuoden jälkeen Suomessa halu opiskella syttyi taas, mutta silti veri veti vähän kovemmin Turkin suuntaan. Ja hyvä että veti! Tuli opittua, koettua ja ymmärrettyä taas paljon niin itsestä kuin muista ja maailman menostakin. Kevättalvella alkoi kuitenkin taas tuntua siltä, että josko nyt ois opiskelujen aika. Ja niinkuin täällä aiemmin kerroin, mua pelotti ja ahdistikin noi ajatukset, mutta samalla ajatus ihan omasta pysyvästä kodista, unelmien opiskelupaikasta ja opiskelijaelämästä houkutteli. Niinpä laitoin hakemukset menemään, kävin pääsykokeissa ja koko tän pitkän kesäkuun mä oon odottanut tuloksia.


Ja niinhän siinä sitten kävi, että tänään puolenpäivän jälkeen sain tietää päässeeni opiskelemaan mun ensimmäiseen hakutoiveeseen Poriin sosionomiksi! :-) Mulla oli kokeen jälkeen tosi hyvät fiilikset, mutta viime päivinä jännityksen kasaantuessa kahlasin aika pohjamudissa epätoivon ja jännityksen takia. Jännitys sit purkautukin niin, että sisäänpääsystä kuullessani kävin itkemään ja meidän äiti luuli että joku on kuollut kun sille soitin itku kurkussa haha. Mulla on ollut tän päivän tosi sekavat tunteet, päälimmäisenä tietysti onni ja ilo, jännittää ja toisaalta vähän pelottaakin. Oon kuitenkin varma että toi koulu on niin mua varten ja miten ihanaa on päästä kauniiseen kaupunkiin opiskelemaan ja saada ihan oma asunto minkä saa laittaa ihan oman näköiseksi. Ai että, en malta odottaa!


Kaiken kaikkiaan tää kesä kyllä varmasti tulee menemään ohi pikavauhtia. Tällä hetkellä mulla on töistä lomaviikko, mutta seuraavat kolme viikkoa meneekin taas tiiviisti leiritunnelmissa. Ensiviikonloppuna me tehdään Eevin kanssa pikavisiitti Prahaan, ootan tätä jo innolla! Ollaan Eevin kanssa reissattu yhdessä jo Turkissa pariin otteeseen, etelässä Virossa ja nyt alkaa ilmeisesti sitten meidän Euroopan valloittaminen ;-) Niin kiva päästä viikonlopuksi johonkin (ja vielä Prahaan!!) ja nimenomaan Eevin kanssa. Sen jälkeinen viikonloppu menee Kotkan Meripäivillä ja sen jälkeen alkaa mun kahden viikon loma milloin olis tarkotus lentää ensin johonkin päin Eurooppaa, reissata sieltä Adanaan tavaranhakureissulle ja tulla sitten lentäen takas vielä viikoksi töihin ennenkuin saa alkaa muuttohommat kohti Poria. Huh, kiireistä näyttää olevan, mutta kiva näin.


Mitä teille kuuluu? :-)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Appelsiininkukkafestivaalit

Mun maaliskuisen Suomiloman jälkeen oli taas ihana palata keväiseen Adanaan, huhtikuu on mun ihan lempikuukausi siellä! Ei oo vielä liian kuuma mut kuitenkin niin että t-paidalla pärjää päivisin jo vallan mainiosti. Säiden lisäksi ihan parasta huhtikuisessa Adanassa on appelsiininkukkafestivaalit ja ne ihanat kukkivat appelsiinipuut kaupungin joka kolkassa. Mä oon ollut nyt kolmena vuonna putkeen näillä festivaaleilla, viime vuonna oli jokseenkin vaisumpaa, mutta tänävuonna näiden juhlien koko oli kasvanut älyttömästi! Ennen enempi keskustaan keskittyneet juhlallisuudet ja myyntikojut oli nyt siirretty keskuspuistoon ja sitä halkovan joen reunalle. Tosi hyvä veto ainakin mun mielestä, ympäristö oli paljon kivempi ja näin voitiin välttää keskustassa älyttömät ruuhkat, koska tuolla oli tota jengiä ihan mielettömästi enemmän mun aikasempina vuosina. 







Mä olin suunnitellut viettäväni joka päivä aikaa tuolla alueella, mutta lopulta perjantaina kerettiin kävästä uuden vapaaehtosen Octavian kanssa vaan kääntymässä ja syömässä Adana kebapia ja sunnuntaina kerkesin festivaaleille ihan ajan kanssa. Lauantainana olin nimittäin Mersinissä suomi-turkki kihlajaisissa enkä ois niitä jättänyt välistä mistään hinnasta! Sunnuntaina tosiaan sitten lähdettiin kiertelemään Cansun ja kumppaneiden kanssa alueelle. Mua vähän harmitti kun Puolan tytöt kerkesivät lähtemään takaisin Puolaan just paria päivää aikasemmin, ois ollut niin kiva olla tuolla kaikki yhdessä. 




 

Cansu 

Ja niinkun sanottu, oli festivaalit oikeesti vaan kasvaneet viime vuosilta. Oli monta katua täynnä kojuja; ruokaa, kukkaseppeleitä, vaatteita, koriste-esineitä, käsitöitä, ihan mitä vaan mitä mieleen voi tullakaan, ja suurin osa tietty Adanan logoin, nimin tai appelsiinein koristeltu. Mä ostin tuolta aivan ihanan mustan nahkarepun mihin on ommeltu appelsiininkukan ja appelsiinien kuvia. Oon saanu siitä niin paljon ihasteluja täällä Suomessakin, oli kyllä niin nappiostos. Lisääntyneiden kojujen lisäksi oli suuremmat esiintymislavat, enemmän ruokatarjontaa, katuesiintyjiä, kuplavolkkareille oma ihana ulkovaloin koristeltu alueensa ja ihmisiä, ihmisiä ja vielä lisää ihmisiä. Noilla festivaaleilla on ihan oma tunnelmansa! Toivottavasti saan olla paikanpäällä taas ensivuonna 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Mardin, oi Mardin

Tiiättekö kuinka pitkään Mardin oli mun mene käymään -listalla? Pitkään. Jo vapaaehtoisaikana halusin käydä siellä ja monesti sinne jo matkaa suunnittelinkin. Aina kuitenkin tuli jotain; rahat loppu, ei oo aikaa, kun se on niin kauheen kaukana ja lopulta kun mulla ois ollut mahdollisuus, oli tuolla idän alueella erityisen levotonta, en siis lähtenyt. Rahaa ja aikaa oli tällä kertaa enemmän, mutta alueen turvallisuustilanne vähän jännitti vieläkin. Tai jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin kyllä mua vähän pelotti. Näin meinaan lähtöä edeltävänä yönä unta siitä että mut siepattiin, hmm :-D.. No kannattiko sellaseen paikkaan sit ylipäätään suunnitella menevänsä, saati sitten mennä? Tässä tapauksessa kyllä. En siis todellakaan kannusta ketään uhmaamaan matkustussuosituksia tai lähtemään leikkimään hengellään alueille missä on tilanne päällä, mutta mun lähtiessä Mardiniin siellä oli rauhallista eikä mistään välttämättä ois osannut arvata että muutaman kymmenen kilometrin päässä Syyriassa käytiin ja käydään sotaa, jos ei paremmin tietäis. Lähdin reissuun tietysti tämän ymmärtäen ja sen takia olinkin ehkä hiiren verran varovaisempi ja hotellillekin palasin aina heti illan hämärryttyä.








Miksi sitten päätin lähteä Mardiniin juuri tuolloin, helmikuun lopussa? Mun mene käymään -lista on pitkä vaikka käytyjä paikkojakin on jo kiitettävä määrä. Olin viime vuonna matkustellut paljon lännessä ja etelässä ja olin saanut vetää listalta muutaman kaupungin yli. Mulla on ollut kuitenkin aina sellanen top kärki paikoista mihin kaikista eniten haluan ja siitä, kun viimeksi sellaiseen paikkaan matkustin oli jo kauhean kauan aikaa. Mä mietin Eskisehiriä ja Ankaraa, mutta kumpikaan niistä ei oo ollu mulle sellanen sydämentykytyksiä tekevä paikka ja salaa mielessäni kaipasin itään päin. Itä-Turkki on jännittävää aluetta kaikenkaikkineen ja siellä olevat kaupungit jotain ihan omaa luokkaansa. Tsekkasin huvikseni Mardinin sään, ja kun se lupas kivaa ilmaa ja auringonpaistetta, oli päätös valmis. Mardiniin siis!







Bussimatka Mardiniin kesti odotettua vähemmän aikaa, muistaakseni 8 tuntia, mikä tarkoitti sitä että mun bussi olikin jo perillä viideltä aamulla. Onnittelin taas itseäni hyvästä valinnasta, mikäs sen mukavampaa kun olla keskellä uutta ja tuntematonta kaupunkia aamuyöstä, varsinkin kun olin kuumotellut Mardiniin lähtöä muutenkin. Koska Mardin on yhtälailla kehityskaupunki kuin Adana, ei bussit kulje ainakaan ennen aamukuutta. Oli siis otettava taksi ja matkattava uudesta Yeni Mardinista vanhan, Eski Mardinin puolelle. Yeni Mardinhan on siis ihan kuin mihin muuhunkin Turkin kaupunkiin verrattavissa oleva mesta Migros-marketteineen ja uusine kerrostaloineen, mutta mikä ihmisiä Mardiniin vetää on nimenomaan se jännittävä vanha Mardin korkealla mäen päällä. Koska mä olin yyber aikasin liikkeellä ei hotelli ymmärrettävästikään voinut vielä ottaa mua vastaan, mutta jätin kuitenkin veskani hotellin respaan ja nappasin mukaan vaan kameran. Toisaalta mua väsytti ja toivoin, että oisin saanut huoneeni heti ja oisin päässyt vetämään pienet unoset ennen päivän alkua. Onneksi en kuitenkaan saanut, koska voi vitsit, siis auringonnousu. Kun oli vielä pilkkopimeetä, mä köpöttelin pitkin kivisiä katuja ja kapusin aina vähän ylemmäs ja ylemmäs portaita ja pikkukatuja, kunnes löysin mitä hienoimman paikan katsella hämärän väistymistä aamun tieltä. Valaistut minareetit, alla olevan kaupungin valot, pikkuhiljaa pimeydestä esiin tuleva tasanko mikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu, sinisen ja liilan eri värit ja pikkuhiljaa nouseva aurinko ja sitä seuraava rukouskutsu. Toi aamu oli aivan mahtava.







Hotellilta mun oli käsketty palata muutaman tunnin päästä uudelleen tekemään check-in ja mähän menin. Sitä ennen olin kuitenkin käynyt aamupalalla ja Mardinin museossa. Vaikka tykkään historiasta tosi paljon, oon usein laiska lukemaan mitään niitä museoiden tietotauluja, koska en jaksa keskittyä tiedon sisäistämiseen englanniksi. Shame on me, tässä todellakin tarvis tehdä parannus mutta eniveis, museossa oli paljon kivoja esineitä liittyen Mardinin historiaan, mikä on muuten pitkä ja värikäs. Mardinin museossa on myös lastenpuoli, missä pääsee itsekin tekemään ja kokeilemaan erilaisia aktiviteettejä, esim painamaan oman kolikon niinkuin aikanaan Mardinissa oli tehty, maalaamaan ebru-tyylillä, painamaan kuvia kankaaseen vanhalla tyylillä ja vaikka mitä muuta. Kiva paikka lapsille siis, ja miksei myös vähän vanhemmillekin ;-) Museosta hotellille päästyäni luovutin hetkeksi ja otin päikkärit.







Mun molemmat päivät Mardinissa kului samalla kaavalla; karttaan ylös kaikki paikat jotka halusin nähdä ja eikun vaan kiertelemään! Mä olin ihan älyttömän innoissani, vihdoinkin olin Mardinissa, valmiina näkemään ja kokemaan sen kaupungin. Mä kävin katsomassa monet moskeijat, kirkot ja madrasat. Mä kävelin jalkani kipeiksi pitkin pölysiä katuja, niitä paria isompaa missä autotkin mahtu ajamaan, mutta enemmän niitä mihin ei ollut autoilla tai kakspyöräsillä mitään asiaa. Rappusia ylös ja alas, ahtaita pikkukatuja vasemmalle ja oikeelle, useimmiten ilman päämäärää suunnan päättäen. Välillä tuntui siltä, että on eksynyt siihen hiekanväriseen kivitalojen labyrinttiin, mutta lopulta aina jostain kulmasta pilkisti basaari, isompi tie tai maisema alas alangolle ja tiesi mihin suuntaan mennä. Vanha kaupunki ei kuitenkaan oo niin kauheen iso, että sinne eksyis ihan lopullisesti hehe. Ihan parasta oli nimittäin kuitenkin vain ympäriinsä kävely ja katujen ja talojen ihailu. Aina välillä vastaan käveli joku paikallinen, monet jäivät juttelemaan ja kyselemään mistä maasta mahdankaan tulla ja mitä pidän Mardinista. Pidinhän mä! Yks mieleenpainuneista kohtaamisista Mardinissa oli, kun lähdin kipuamaan kivisiä rappusia kohti ylempiä pikkukatuja rummun äänen perässä. Lopulta yhdeltä kadulta mä bongasin ringillisen naisia tanssimassa nuoren pojan rummun tahtiin; "meidän tyttö menee naimisiin!". Mut toivotettiin tervetulleeksi ja sain napata heistä muutamat kuvat. Mä jatkoin matkaa ja 'polttareita' tanssineet lähtivät hakemaan tulevan avioparin uuteen kotiin huonekaluja.







Ruoka Mardinissa oli ihan tajuttoman hyvää, oli kyseessä sitten aamupala tai kunnon illallinen. Mä oon oikeesti tosi nirso ja Turkissa asuminen on saanu kyllä mun ruokamaailman laajenemaan ihan älyttömästi, jopa niin että uskalsin tilata jotain mistä en ollut ihan varma mitä koko ruoka edes on. Mardinissa mä söin ihanassa ravintolassa, Cercis Murat Konagissa, ja päädyin tarjoilijan suosittelemaan syyrialaiseen ruokaan. Mun nolon nirsoilun takia mua oikeesti vähän kauhistutti että mitähän mun eteen kannettais, mutta tälläkin hetkellä alkoi heti nälättää kun mietin sitä illallista minkä tuossa ravintolassa söin haha. Lihaa, kasviksia ja ihanan raikasta granaattiomenasalaattia. Nam. Ruoan lisäksi suosittelen juomaan Mardinissa erilaisia kahveja, esim. turkkilaista kahvia vähän vahvempia syyrialaista ja assyyrialaista kahvia. Löysin myös oman uuden lempparikahvin, kardemummalla maustetun mardinilaisen kahvin.







Mun viimisen päivän Mardinissa lopetin vielä korkealle kattojen ylle kapuamalla ja nauttimalla näkymistä. Tällöin mun luokse tuli kymmenen ikävuoden hujakoilla oleva poika joka ois tahtonut näyttää mulle Mardinia. Kiitin ja kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta, mutta matkan jatkamisen sijaan jäätiin hetkeksi juttelemaan pojan kanssa. Poika kertoi isosta perheestään jonka toiseksi vanhin lapsi hän oli. Juteltiin perheestä, koulusta ja poikakin kyseli multa uteliaana kysymyksiä. Kuulin pojan haaveista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tälläsistä kohtaamisista jää aina tosi ristiriitaiset tunteet, päälimmäisenä kuitenkin se mukava tunne siitä, että oli tälläiseenkin kohtaamiseen mahdollisuus ja toivo siitä että poikakin saavuttaa vielä ne suurimmat unelmansa :-)